Kaksoisdiagnoosi - Ongelmien ytimessä
Tämä tapausselostus sekä sairaus- ja hoitohistoria, perustuu lähes 40-vuoden kokemukseeni vaikeasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja sen rinnalle kehittyneestä alkoholiriippuvuudesta sekä näiden yhteisesiintyvyydestä, jota kutsutaan asiantuntija-artikkeleissa ja puhekielessä kaksoisdiagnoosiksi (2dg).
Haluan olla myötävaikuttamassa 2dg-potilaiden kohtelun ja hoidon parantamiseen mielenterveys- ja päihdepalveluissa, jonka johtoryhmälle olen ollut kertomassa omista kokemuksistani ja ongelmien yhdenaikaisen hoidon suuresta merkityksestä. Ydinongelmana on vuoropuhelun ja toiminnallisem yhteistyön puute.
Kaksoisdiagnooseissa vaikeat psyykkiset- ja päihdehäiriöt sulaututuvat yhteen vaikeasti käsiteltäväksi, hallittavaksi ja hoidettavaksi ongelmaksi. Kysymys on vähemmän tunnetusta "kolmannesta ongelmasta", joka muodostuu ongelmien välisessä punaisessa ytimessä, solmukohdassa ja leikkauspinnalla, johon kaikki huomio tulee keskittää.
Esityksen tarkoitus
Kirjoittamalla kokemuksistani, olen pystynyt jäsentämään ongelmiani sekä selkiyttämään niiden syitä, seurauksia, ja kuinka ongelmat nivoutuvat yhteen. Minulla on kokemusta ja näkemystä ongelmien hoidosta psykiatria- ja päihdepalveluissa. Jatkuva tiedonhankinta ja 3.9.2014 perustamani Kaksoispiste: ryhmän tuhatneljä jäsentä ja heidän yhteenlaskettu kokemuksensa parantaa näkemystäni päivästä toiseen.
Tarkoitukseni on herättää ajatuksia sekä synnyttää oivalluksia ja keskustelua kaksoisdiagnooseista. Haluan tukea kaksoisdiagnoosin kanssa painivia, omaisia, läheisiä ja hoitotahoja ymmärtämään paremmin kaksoisdiagnoosin olemusta ja mielenterveys- ja päihdeongelmien vahvaa yhteyttä toisiinsa. Esitys on luvattoman pitkä, koska se kattaa kokemuksiani lukuisien vuosien ajalta. Monet yksityiskohdat jäivät tästä väkisinkin puuttumaan.
Ei yhtä ilman toista
Kaksoisdiagnoosissa vaikeat mielenterveys- ja päihdeongelmat esiintyvät yhdessä, ruokkivat toisiaan ja toimivat vahvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa nähden. Kaksoisdiagnoosipotilaat ovat yksi haastavimmista ja haavoittuvimmista potilasryhmistä, joita ei toisistaan eriytyneissä psykiatria- ja päihdepalveluissa osata huomioida ja hoitaa tarpeen mukaisella tavalla. Potilaat putoavat helposti hoitotahojen väliin, ja voivat jäädä ilman hoitoa.
Kun psykiatrisella ilmenee, että henkilöllä on päihdeongelma, koko hoitovastuu siirretään herkästi päihdepolille, jolloin mielenterveyden häiriö jää helposti täysin ilman huomiota ja hoitoa.
Kun asiakas astuu päihdepoliklinikan kynnyksen yli, hänet leimataan välittömästi "pelkäksi" alkoholistiksi tai narkomaaniksi. Kukaan ei edes kysy tai selvitä mahdollisista psykiatrisia sairauksia tai mielenterveysongelmia, jotka ovat muiden ongelmien ohella hyvin yleisiä päihderiippuvuuden taustalla.
Alkoholi aiheuttaa yleensä (aina) masennusta, ahdistusta ja unettomuutta. Kun käyttö loppuu, oireet useimmiten häviävät. Tällöin ensisijaista on päihdeongelman hoito.
Kaksoisdiagnoosipotilaalla on päihdeongelman vaikutuksista riippumaton, vaikea psykiatrinen häiriö, jonka oireet eivät häviä pitkänkään raittiuden jälkeen. Tässä tapauksessa ensisijaista on psykiatrinen (lääke-) hoito, jopta voidaan toteuttaa yhdessä päihdehoidon kanssa. Lääkitys on edellytys myös alkoholin liikakäytön hoitoon.
Kun vaikeat mielenterveys- ja päihdeongelmat esiintyvät yhdessä, ne tulee kohdata samanaikaisesti, hoitaa yhdenaikaisesti saman hoitotahon tai työryhmän toimesta, jolloin hoidon onnistuminen tulee mahdolliseksi. Kun kaksoisdiagnoosin hoitoon ei löydy riittävää koulutusta, tarvittavaa tieto puuttuu. Kun riittävä tieto ja osaaminen puuttuu, ei synny välttämätöntä kokemusta. Kaksoisdiagnoosin hoitoon tähtäävä koulutus on pinnallista tai puuttuu.
Kuvio kertoo omakohtaisesta kokemuksestani kaksisuuntaisesta päihdekierteestä, joka toimii niin myötä kuin vastapäivään. Keskiössä olevat oheisongelmat ovat olleet niin syitä kuin seurauksia.
Maanisesta työtahdista loppuunpalaniseen
Aloitin yritystoimintani syksyllä 1986. Toisen yrityksen perustin 1991 ja kolmannen 1996. Työtahtiani, toimintaani ja päällekkäisten yhteistyöprojektien suurta määrää luonnehdittiin (hypo-) maaniseksi, ja sitä se olikin.
Täydellisen uppoutumisen, mielettömän vääntämisen ja hyvin menestyneiden sponsorointi- ja viestintäyhteistyhankkeiden tukena toimi pitkät, hypomaaniseksi flow-tilaksi nimeämäni jaksot, jotka johtivat totaaliseen loppuunpalamiseen loppuvuodesta 1997. Lääkärit eivät osanneet suositella mulle muuta, kun määrätä masennukseen masennus- ja unettomuuteen nukahtamislääkkeitä.
Mahdolliset syyt burnoutin taustalla ohitettiin, vaikka korostin aina kaksisuuntaiseen liittyviä epäilyitä ja todennäköisyyttä. Kerroin mielialojeni vaihteluista sekä erityisesti (hypo-) maanisista jaksoista, jolloin riittävä unensaanti oli mahdotonta. Burnoutista toipuminen ja kuntoutuminen työkykyiseksi kesti vuoden. Avaintekijöinä toimivat Luonto, Liikunta, Lepo ja Luova toiminta. Toivuinko tästä koskaan kunnolla, on edelleen epäselvää.
Voiko hypomania johtaa työuupumukseen
Lääkäripäivistä 1998 vastanneen, eri alojen nimekkäistä lääkäreistä koostuneen työryhmän kokouksessa esitin tärkeän kysymyksen: ”Voiko hypomania johtaa työuupumukseen?” Kysymys johti lievään hämmennykseen ja vastakysymykseen: "Kuinka voit tietää hypomaniasta, jota juuri kukaan ei tunne?" Tähän totesin: ”Hypomaniajaksot ovat minulle enemmän kuin tuttuja niin hyvässä kuin pahassa”. Kerrottuani kokemuksistani, hypomania uupumuksen taustalla valittiin omaksi aiheeksi lääkäripäivien ohjelmaan.
Virallisen diagnoosin saaminen oli vaikeaa
Ensimmäisen psykiatrin arvion maanisdepressiivisyydestäni (kaksisuuntainen mielialahäiriö) sain vuonna 1986. Vuosien aikana kerroin omista ja Jukka Karassaaren arviosta kaksisuuntaisen mielialahäiriön todennäköisyydestä sekä (hypo-) mania ja masennusjaksoistani monelle lääkärille, psykologille ja terapeutille. Kukaan ei ottanut asiaani vakavasti, eikä halunnut selvittää ongelmaani asiaan kuuluvalla tavalla. Psykiatriselle ei ollut mitään asiaa ilman lähetettä, jota peräänkuulutin kaikilta kohtaamiltani lääkäreiltä. Hakkasin päätäni seinään.
Sairaalan kellarista psykiatriselle vasta 2009
Olin Auroran psykiatrisessa päivystyksessä ja vuodehoidossa muutamien päivien jaksoja parikymmentä kertaa. Tällä kertaa kyseessä oli mieletön 12-vuorokauden valvominen tietokoneen ääressä rakentamassa suurta, kansainvälistä ja monialaista virtuaaliorganisaatiota. Myös psykoosit ja aistiharhat kuuluivat kuvaan.
Vaikka olin saanut maksimilääkityksen unensaantiin, en pystynyt nukkumaan pätkääkään. Kun minut oli löydetty harhaisena Auroran sairaalan kellarista, jouduin lepositeisiin. Loppuhaastattelussa, kaksisuuntainen ja psykoottinen mania otettiin vakavasti. Sain lopulta myös lähetteen psykiatriselle poliklinikalle.
23-vuotta ylä- ja alamäkeä ilman diagnoosia
Psykiatrian poliklinikalla, diagnoosi vahvistui vaikeaksi kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Diagnoosin saaminen kesti 23-vuotta ensimmäisestä arviosta. Vasta nyt sain kaksisuuntaiselle välttämättömän lääkityksen sekä nappuloita myös unettomuuden hoitoon. Kaikki nämä vuodet lääkitsin itseäni oluella, jota viihdekäytön ohella käytin tasoittaakseni haitallisia yli- ja alikierroksiani. Itselääkitys oli aluksi tiedostamatonta ja sittemmin täysin tietoista.
Hoitovastuun siirtäminen psykiatriselta päihdepoliklinikalle oli tappava
Kun kerroin psykiatrisen sosiaalityöntekijälle, että minulla on myös alkoholiongelma, hoitovastuuni siirrettiin kokonaan päihdepolille. Samalla kaksisuuntaisen hoito ja välttämätön lääkitys loppui. Tämä "neronleimaus" johti nopeasti uusiin maniajaksoihin, lisääntyneeseen alkoholinkäyttöön, unettomuuteen, ahdistukseen... ja kolmanteen itsemurhayritykseen. Halusin aidosti vaihtaa planeettaa.
"Alkoholinkäytön taustalla olevan psykiatrisen sairauden (lääke-) hoito on usein edellytys alkoholin liikakäytön hoidolle." -professori, psykiatri ja psykoterapeutti Matti O. Huttunen
Päätön Päätös Päihdepoliklinikalle
Päätös hoitovastuuni siirtämisestä kokonaan psykiatriselta päihdepolille oli täysin päätön ja sosiaalityöntekijän rooli päätöksen taustalla käsittämätön. Päätös olisi kuulunut ensisijaisesti minua silloin hoitaneelle ja hoitovastuussa olevalle lääkärille, jonka kanssa en päässyt edes keskustelemaan ongelmien yhteisesiintyvyydestä. Psykiatrista (lääke-) hoitoa olisi ehdottomasti pitänyt jatkaa rinnakkain päihdehoidon kanssa alkoholiongelmasta riippumatta!
Tämä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka kaksoisdiagnoosipotilaita ymmärretään, kohdellaan ja hoidetaan hoitojärjestelmässä. Tämän allekirjoittavat myös monet perustamani Kaksoisdiagnoosiryhmän jäsenet, joilla on vastaavia kokemuksia. Tähän otan kantaa kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Sama tiedon ja ammattitaidon puutteeseen perustuva peli potilaiden pään menoksi tuntuu jatkuvan, koska panostus 2dg:n hoitoon puuttuu.
"Tuntuu kuin kaksoisdiagnoosin kanssa painivat muodostaisivat oman heimon, jota ei psykiatrisella tai päihdepolilla tunneta."-Eija Inkeri Kailasuo, Espoon Mielenterveys- ja päihdepalveluiden päällikkö
Alkoholista mielialoja tasaava korvauslääke
En ole koskaan ollut viinaanmenevä, mutta olutta olen litkinyt sitäkin hanakammin. Käytin alkoholia mielialan kohottajana, stressin laukaisijana, rentoutumiseen, vaikeisiin uniongelmiin ja nollaamiseen, kun sain suurempia projekteja päätökseen. Alkoholi toimi pitkään korvauslääkkeenä diagnosoimattoman ja hoitamattoman kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairausjaksojen hoitokeinona, kun muutakaan lääkitystä ei ollut.
Korvasin lääkityksen puutteen mielialojani tasaavalla alkoholilla, jolla sain (hypo-) maniajaksoilla ylikierrokset alas ja masennusjaksoilla alikierrokset ylös. Alkoholi toimi hyvin. Se kuului myös osana sosiaalista elämääni, kunnes alkoholin käyttö muuttui säännölliseksi ja lopulta pakonomaiseksi riippuvuudeksi. Tämä aiheutti luonnollisesti ongelmia niin työelämässä, taloudessa, avioliitossa kuin vilkkaassa, sosiaalisessa elämässäni.
67% kaksisuuntaisen ja päihdehäiriön yhteisesiintyvyydestä vastaa nykyisiä arvioita.
Pelkkä päihdehoito ja päihdekuntoutukset turhauttivat
Olin myöntänyt alkoholiongelmani vuosia sitten. Motivaationi päästä alkoholista eroon oli vahva ja hoitomyönteisyyteni korkea. Päihdepolilla nk. "motivoivat keskustelut" 2dg:sta tietämättömän sairaanhoitajan ja sosiaalityöntekijän kanssa olivat turhauttavia ja kaikkea muuta kuin motivoivia, eivätkä johtaneet mihinkään.
Vaikka alkoholiriippuvuus on luokiteltu sairaudeksi, en tavannut koskaan yhtäkään päihdelääkäriä, joka olisi voinut ymmärtää minulla diagnosoitua kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja sen vahvaa vaikutusta alkoholiongelmieni taustalla. Ongelmien yhdenaikaisen hoidon välttämättömyys raitistumiselleni olisi pitänyt olla itsestäänselvyys. Vaikka puhutaan motivoivasta toimintatavasta, minulla se heikensi motivaatiota ja hoitomyönteisyyttä olennaisesti.
Minua päihdepolilla "hoitaneet" työntekijät eivät ymmärtäneet sanaakaan, kun puhuin ongelmieni välisestä yhteydestä ja vaikutuksesta toisiinsa. Saamani diagnoosin he ohittivat merkityksettömänä. He välttelivät ja väistelivät keskustelua kaksoisdiagnoosista ja sen hoidon edellytyksistä kaikin keinoin. Asia meni heiltä täysin yli hilseen. Tiedon ja yhteistyön puute päihdepolin ja psykiatrisen välillä toimii esteenä 2dg-hoidolle.
Päihdekuntoutusjaksot ilman psykiatrista (lääke-) hoitoa
Yritin pitkään ja hartaasti löytää ratkaisua alkoholiongelmaani. Lähdin kapakoita karkuun Valamon luostariin, joka mm. johti siihen, että istuin erään munkin kanssa Heinäveden paikallisessa. Kävin useita kertoja psykoterapiassa ja katkaisuhoidoissa, pari vuotta AA:ssa ja 1-2 kuukauden päihdekuntoutusjaksoilla Myllyhoidossa, Tervalammella ja viimeksi Ridasjärvellä. Hyödyin päihdekuntoutuksista nimellisesti. Täysin raittiina pysyin lähinnä kuntoutusjakson ajan, koska ensisijaisen ongelmani, kaksisuuntaisen mielialahäiriön psykiatrinen (lääke-) hoito puuttui.
Kaksoisdiagnoosi tiedetään nimeltä, mutta psykiatristen ongelmien ja lääkehoidon merkityksestä päihdekuntoutukseen ei osata huomioida. Päihdekuntoutusta ja vertaistoimintaa toteutetaan pääsääntöisesti vuonna 1935 perustetun AA-liikkeen kahdentoista askeleen toipumisohjelman pohjalta, joka monella toimii, minulla ei. Vertaisryhmiä, joissa molempia ongelmia käsitellään samanaikaisesti ei oltu vielä keksitty.
Kaksoisdiagnoosipotilaat päihdepolin vankeina.
Haudan partaalta psykiatriselle ja raitistumiseen
Sain oluen kanssa läträämisen päättymään vasta loputtomalta tuntuneen suossa rämpimisen ja kolmannen itsemurhayrityksen jälkeen 3.9.2014, jolloin minut kärrättiin ambulanssilla Meilahden akuutin kautta suoraan sairaalan vuodeosastolle. Noin parin viikon hoito jatkui parin viikon katkaisuhoidolla Hangonkadulla, ja kahden kuukauden päihdekuntoutusjaksolla Ridasjärven päihdekuntoutuskeskuksessa.
Ridasjärven johtava sosiaalityöntekijä ja kuntoutustoiminnan esimies, Timo Rautavuori oli ensimmäinen ja ainoa sosiaali- ja päihdepuolen ammattilainen, joka otti kaksisuuntaisen mielialahäiriöni ja siihen liittyvät sairausjaksot alkoholiongelmani taustalla vakavasti. Hän ymmärsi, että psykiatrinen (lääke-) hoito on edellytys myös päihdekuntoutuksen onnistumiselle. Asiaa edesauttoi, että otin asian toistuvasti esille tapaamisissamme.
Rautavuoren rautaisella otteella ja myötävaikutuksella pääsin takaisin säännöllisen psykiatrisen hoidon ja jatkuvan mielialalääkityksen piiriin. Mielialalääkitys vaikuttaa olennaisesti myös alkoholiongelman hoitoon ja raittiuden ylläpitämiseen pitdemmällä tähtäimellä - pitämällä mielialat paremmin tasapainossa. Olin vihdoinkin kohdannut määrätietoisen ammattilaisen, joka saattoi pelastaa henkeni.
"Mielenterveys- ja päihdeongelma yhdessä – Integroitu hoito kannattaa aina. Siirrellään tietoa ei potilasta!" -Antti Mikkonen, psykiatrian erikoislääkäri, päihdelääketieteen erityispätevyys
Integroidut hoitokokoukset
Oltuani Ridasjärvellä päihdekuntoutuksessa ja samanaikaisesti Kivelän psykiatrisen poliklinikan asiakkaana kävin pari kertaa myös päihdepolilla. Vakuutin hoitotahot siitä, ettei tapaamiset pelkästään psykiatrisella ja päihdepolilla riitä. Tavoitteeni oli saada aikaan hoitokokokouksia, jossa psykiatrian erikoislääkäri ja päihdepolin johtava sosiaali- ja päihdetyöntekijä istuisivat saman pöydän ääressä. Näin myös tapahtui.
Lähetin osallistujille etukäteen huolellisesti laatimani esityslistan ongelmistani, näiden vaikutuksesta toisiinsa sekä oman näkemykseni tarvitsemastani hoidosta. Tapaaminen toteutui laatimani esityslistan mukaisesti. Hoitotahot eivät voineet piiloutua omien rooliensa taakse, kuten usein psykiatrisella ja päihdepolilla tapahtuu.
Ongelmia käsiteltiin kuin yhtä ja samaa ongelmaa, kuten pitääkin. Tarvetta useampiin hoitokokouksiin ei ollut, koska olin päihdekuntoutuksen ja samanaikaisen psykiatrisen (lääke-) hoidon ansiosta lähes oireeton ja täysin päihteetön.
Kohtaamiset olivat hedelmällisiä ja mahdollistivat kummankin ongelman käsittelyn ja hoitosuunnitelman laatimisen yhdessä ja samassa tapaamisessa. Hoitosuunnitelmaan kirjattiin säännölliset käynnit psykiatrisella, lääkityksen jatkuva seuranta ja käynnit päihdepolilla tarvittaessa. Mikäli sairausjaksot ja alkoholin käyttö uusiutuisi, hoitokokoukset olisi ollut mahdollista uusia.
Kaksoisdiagnoosipotilaan kohtaaminen, "kaksisuuntaisen alkohoiliriippuvuuden" käsittely ja hoitosuunnitelman tekeminen olivat tässä muodossa uutta ja hyödyllistä. Integroitu hoitokous oli parasta, mitä urallani "hulluna, lihavana alkoholistina" olen kokenut.
Potilaiden kohtaamisen ja hoitotyön päivittämisestä
Kun oletusarvona on, että kaksoisdiagnoosipotilaiden lukumäärä on suurempi kuin yksittäisten mielenterveys- tai päihdeongelmaisten, kaikki uudet asiakkaat tulisi kohdata kaksoisdiagnoosin lähtökohdista heti ensimmäisessä hoitotapaamisessa.
Tätä helpottaisi psykiatria- ja päihdepalveluiden toiminnallinen yhdistäminen, työntekijöiden koulutuksen lisääminen kattamaan perustasolla molemmat ongelmat sekä hoitotahojen välisen yhteistyön tiivistäminen. Hoitotahoille yhteinen potilastietojärjestelmä olisi välttämättömyys. Apotti voi olla tähän tulevaisuudessa yksi ratkaisumahdollisuus.
Väistellään, vältellään ja vähätellään
Harva kaksoisdiagnoosin kanssa painiva tai hoitoalan ammattilainen osaa ajatella, ymmärtää ja oivaltaa, kuinka vahvasti ongelmat vaikuttavat toisiinsa. Psykiatristen- ja päihdeongelmien yhteisvaikutus tuottaa kerrannaisvaikutuksia ja johtaa lukuisiin oheisongelmiin. Kaksoisdiagnoosi on kuin kirosana, jota väistellään ja vähätellään niin potilaiden kuin psykiatria- ja päihdepalveluiden piirissä.
Ongelmana on tiedon puute, leimautumisen pelko ja hoitotahojen riittämätön koulutus, osaaminen ja kokemus. Kummankin hoitotahon tulisi pyrkiä kummankin ongelman kartoittamiseen, arviointiin ja ongelmien yhdenaikaisen hoidon järjestämiseen. Ei jaksoittain, vaan vähintään rinnakkain ja parhaassa tapauksessa yhdenaikaisesti. Kaksoisdiagnoosiin perustuvaa psykoedukaatiota tulisi kehittää niin potilaille kuin työntekijöille.
Kaksoisdiagnoosityöryhmät
Helsingin pohjoisen psykiatria- ja päihdekeskus perusti ensimmäisten joukossa moniammatillisen kaksoisdiagnoosityöryhmän, johon kuului seitsemän jäsentä. Minut kutsuttiin kertomaan ryhmälle omista kokemuksistani, perustamastani Kaksoispiste:-ryhmästä sekä näkemyksistäni kaksoisdiagnoosin hoidon parantamiseksi. Kun esitin kysymyksen: Miten ryhmä toimii ja mitkä ovat sen tavoitteet? Kukaan ei osannut vastata!
Kohti parempaa kohtelua ja tehokkaampaa hoitoa
Koska psykiatreja, joilla on myös päihdelääketieteen erityispätevyys on harvassa ja kaksoisdiagnoosin erikoistuneita asiantuntijalääkäreitä vieläkin vähemmän, integroidun, eli ongelmien samanaikaisen hoidon saaminen Suomessa on vaikeaa, lähes mahdotonta. Henkilökohtaisesti olen kokenut, että jaksottainen- tai rinnakkainen hoitomalli, joissa kummassakin kaksi hoitotahoa ei toimi optimaalisesti kaksoisdiagnoosin hoidossa.
Integroitujen hoitokokousten järjestäminen kannattaa aina. Ne ovat melko vaivattomia järjestää ja ovat toistuvina verrattavissa täysin integroituun hoitomalliin.
Näihin on hyvä laatia henkilökohtainen esityslista, josta ilmenee kummatkin ongelmat, ja miten ne vaikuttavat toisiinsa. Integroidut hoitokokoukset helpottavat olennaisesti kaksoisdiagnoosin yksilölliseen hoitoon liittyvien ongelmien oivaltamista, ratkaisemista ja parantavat hoidon jatkuvuutta ja vaikuttavuutta.
KAKSOISPISTE: RYHMÄ SYNTYY
Valmiiksi tallatut polut eivät ole koskaan olleet minua varten. Uusien projektien, tapahtumien viestintäyhteistyöhankkeiden ideointi, suunnittelu ja toteutus ovat osa ammattitaitoani.
Ridasjärven päihdekuntoutuskeskuksessa ideoin, suunnittelin ja käynnistin pitkään mielessäni työstämäni KAKSOISPISTE: vertaisryhmän, jonka pääkohderyhmänä on kaksoisdiagnosoidut, omaiset, psykiatrian ja päihdepuolen ammattilaiset sekä alan järjestöjen avainhenkilöt. Ryhmä on yksityinen. Vain jäsenet voivat nähdä, keitä ryhmässä on ja mitä jäsenet julkaisevat.
Olen järjestänyt noin 130 teemallista ryhmätapaamista ja luentotilaisuutta sekä etätapaamisia, jotka pohjautuivat kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja päihteiden liikakäytön integroituun ryhmäterapiaan, joka toimii hyvin muidenkin mielenterveys- ja päihdeongelmien kohdalla. Osallistujia oli 7-20 kaksoisdiagnoosin kanssa painivaa. Ikähaarukka on ollut 20-75 vuotta.
Ryhmässä on tänään 27.1.2023 tuhatneljä (1 004) jäsentä valtakunnallisesti mukaan lukien n. 40 psykiatrian, päihdehoidon ja sosiaalialan ammattilaista joista 18 on ryhmän nimettyjä asiantuntijoita. Ikähaarukka on 20–76-vuotta. Miehiä on 41% ja naisia 59%. Jäseniä yhdistää kaksoisdiagnoosit näiden monissa eri muodoissa, ja asianmukaisen hoidon saamisen vaikeus.
Yhteenveto
Koska oireeni olivat alusta alkaen selkeät, todennäköiseksi arvioitu kaksisuuntaisen mielialahäiriö olisi pitänyt tutkia, todeta ja hoitaa vuosia ennen oireiden vahvistumista ja alkoholiongelman vaikeutumista. Jo diagnosoidun kaksisuuntaisen psykiatrista hoitoa olisi pitänyt jatkaa alkoholiongelmasta huolimatta, eikä missään tapauksessa siirtää kokonaan päihdepolille. Psykiatrinen (lääke-) hoito oli kohdallani edellytys myös alkoholinkäytön hoidolle.
Kaksoisdiagnoosia ei osata huomioida eikä hoitaa psykiatrisella tai päihdepolilla. Hoitotahot tuntuvat karttavan toisiaan, vuorovaikutus puuttuu eikä yhteistyötä tehdä päämäärätietoisesti. Kynnys astua oman mukavuus- ja osaamisalueen ulkopuolelle tuntuu olevan erittäin korkea.
Mielenterveys- ja päihdepalveluiden rakeenteellinen integraatio tai yhden oven periaatteella toimivat Psykiatria- ja päihdekeskukset eivät ole johtaneet kaksoisdiagnoosin edellyttämään yhdenaikaiseen hoitoon. Vaikka saman katon alla toimivatkin, hoitotahojen välissä on edelleen paksu sementtiseinä. Hoitotahot käyttävät myös eri potilasjärjestelmiä, joka voi estää kokonaisongelmaan perehtymistä, hoitotarpeen arviointia ja asianmukaisen hoidon suunnittelua ja toteutumista. Vuorovaikutus ja yhteistyö hoitotahojen välillä ei toteutudu potilaan eduksi käytännössä.
